Referenssit

Seitsemän vuotta sitten mun silloisessa kodissa kävi ystävällinen, reipas ja sellaisella “otetaanpa homma haltuun” -asenteella varustettu nainen. Sovittiin säännölliset siivousajat ja käyntiin kuuluvat työt ja hymyillen nainen vielä pyysi, että älä sitten siivoa ennen siivoojien tuloa. Pistä kertyneet tavaraläjät pöydiltä ja muualta paikoilleen, että pääsevät pesemään, mutta et tee mitään muuta. Ei imuria, ei rättiä, ei vessan kuurausta, ei mitään.

Mä päätin kerrankin tehdä kiltisti just niin kuin käsketään. Ja miten helpoksi elämä muuttuikaan, kun ei tarvinnut stressata lattianpesuista, ovenkahvojen putsaamisista tai koriste-esineiden pölyistä! Ikkunatkin saavat säännöllisen ja paremman pesun kuin mä ikinä osaisin tehdä!

Jokusen vuoden yhteistyön jälkeen sain siivoojalta ohimennen palautetta, että meillä on tosi kiva käydä, kun saa tehdä oikeasti töitä. Jippii! Mun kodista tykätään!

Vähän myöhemmin tajusin, että sehän tarkoittaa sitä, että mun kodissa on likaista aina kun tulevat…

On pölypalloja nurkissa, hammastahnaa lavuaarin reunassa ja murusia keittiössä. Sormenjälkiä joka puolella, kahvikupin renkaita pöydissä, sängyn alle päätyneitä parittomia sukkia ja flunssan jälkeen joka suunnalta tulvii käytettyjä nenäliinoja. On enemmän sääntö, kuin poikkeus että siivouspäivää edeltävänä iltana tai siivouspäivän aamuna kerätään kiireellä kasaan ympäri taloa kulkeutuneita vaatteita, roskia ja kahvikuppeja. Aika usein myös mun työhuoneen ovessa on lappu “ei tarvitse siivota”. Ei siksi että olisin itse siivonnut, vaan siksi että työnsin paniikissa sen oven taakse kaikki hallinnasta karanneen elämän jäljet piiloon. En halua tietää ovatko siivoojat koskaan avanneet ovea ja katsoneet sisälle. Ja vieläkin se lappu aina silloin tällöin ilmestyy siihen oveen, vaikka kuinka väitän, että kaikki on nykyään hallinnassa.

Ei liene vaikeaa arvata mikä oli ensimmäinen tunne, kun tajusin vilpittömäksi tarkoitettujen kehujen kääntöpuolen?

Häpeä. Että, mä olenkin päästänyt jonkun näkemään ne vauhtiraidat vessanpöntössä. Tai sen homehtuneen kiivirasian keittiössä. Pikaruoka- ja einespakkaukset roskiksessa. Minkälaisena luuserina ne mahtaakaan mua  pitää.

Onneksi laiskuus voitti ja häpeästä huolimatta en edelleenkään siivoa ennen siivoojien tuloa. Ja nykyään en viitsi oikeastaan enää edes olla häpeissäni. Elämäähän se vaan on, rehellisenä ja aitona eikä siloteltuna valokuvaversiona.

Nämä ihmiset on kulkeneet lähes tauotta kaikki nää vuodet mun mukana. Siivonneet neljässä eri osoitteessa, nähneet mun kodin kahden hyvin erilaisen parisuhteen ja välissä olleen sinkkujakson aikana, seuranneet palkkatyöläisestä yrittäjäksi siirtymistä, putsanneet tunnollisesti bönarikauden jälkiä kun mä en kyennyt edes kohtaamaan heitä vaan istuin varastossa piilossa itkemässä sitä loputonta väsymystä ulos kehosta.

Siivoojat on tehneet työnsä tasaisen varmasti, hyvin ja luotettavasti, tekemättä numeroa mistään. Nykyään asutaan toimialueen ulkopuolella, ja silti halusivat mielellään jatkaa, kun pyysin. Tuskinpa olisivat sitä tehneet, jos kaikki ne mun mielestä häpeälliset asiat olis oikeasti jotenkin ongelmia?

Nykyään mietin lähinnä, että kuinkahan paljon hullumpi musta olis vuosien aikana tullut, jos en olisi 7 vuotta sitten laittanut nimeä paperiin ja siirtänyt stressiä siististä kodista ammattilaisten harteille? Ja oikeesti, on ihan hemmetin hyvä että kahden viikon välein on pakko kerätä ne salaperäisesti ympäri taloa levittyvät kahvikupit ja villasukat, etsiä kaukosäätimet ja käydä läpi kertyneet paperikasat. Mikään ei toimi tehokkaampana motivaattorina kuin lähestyvä deadline!